Kirjoittanut R. G. Kvasir
En ole koskaan ollut kovin hyvä noudattamaan sääntöjä. En siksi, että haluaisin kaaosta, enkä siksi, että minulla olisi lapsellinen tarve tehdä päinvastoin kuin käsketään. Syy on se, että olen aina tuntenut oloni hieman epämukavaksi, kun jokin esitetään ehdottomana totuutena. Kun joku sanoo: ”Näin se tehdään”, ensimmäinen vaistoni on yleensä kysyä miksi.
Tuo kysymys on seurannut minua läpi lähes koko elämäni, ja lopulta se seurasi minua myös tislauksen pariin.
Kuten useimmat, aloitin etsimällä vastauksia. Kuinka paljon hiivaa? Mikä lämpötila? Kuinka kauan? Kuinka paljon refluksia? Mihin kohtaan leikkaukset tehdään? Mitä puuta pitäisi käyttää, kuinka voimakkaasti se pitäisi paahtaa ja kuinka kauan tisleen pitäisi olla sen kanssa kosketuksissa?
Tietoa on valtavasti saatavilla: kirjoja, keskustelupalstoja, tieteellisiä artikkeleita, perinteitä, YouTube-videoita – ja tietysti yllättävän paljon hyvin itsevarmoja miehiä, jotka selittävät tarkalleen, miten jokin on pakko tehdä.
Reseptit ovat hyödyllisiä. Ei ole mitään järkeä väittää muuta. Ne antavat lähtöpisteen, ja kun tietää vähän, lähtöpiste on juuri se, mitä tarvitsee.
Ongelma tulee vastaan myöhemmin.
Luonto ei lue muistikirjaasi
Ennemmin tai myöhemmin jokin muuttuu. Vilja on erilaista. Melassi tulee toiselta tuottajalta. Omenat ovat saaneet lämpimämmän kesän. Käymishuone on viisi astetta kylmempi. Hiiva käyttäytyy eri tavalla. Vesikään ei ole aivan samaa. Tislain tuntuu kehittäneen oman persoonallisuuden – vaikka me molemmat tiedämme oikein hyvin, ettei niin ole käynyt.
Ja sitten resepti, joka toimi viimeksi loistavasti, ei yhtäkkiä annakaan samaa tulosta. Siinä vaiheessa tislaus alkoi todella kiinnostaa minua.
Kasvoin melko käytännönläheisessä suhteessa maailmaan. Vanhempani rakensivat yksinkertaisen mökin Norjan vuorille. Juoksevaa vettä ei ollut, joten vesi piti hakea purosta ja kantaa kotiin. Rikkoutuneet tavarat korjattiin. Jos jotain puuttui, isäni teki sen itse. Marjat poimittiin, kun ne olivat kypsiä, eikä silloin, kun se sopi aikatauluumme. Ja huonosti säilötty ruoka kertoi ennemmin tai myöhemmin hyvin selvästi, että olit tehnyt virheen.
Luonto ei juuri välittänyt suunnitelmistamme. Tuuli löysi huonosti rakennetun seinän heikon kohdan. Kosteus löysi sen puunpalan, jota ei ollut suojattu kunnolla. Kylmyys rankaisi laiskuudesta. Jos teit jotain huonosti, luonto yleensä vastasi ennemmin tai myöhemmin.
Jälkikäteen ajattelen, että tämä muovasi tapaani lähestyä tislausta enemmän kuin silloin ymmärsin. Teet jotain, jotain tapahtuu, ja sitten yrität ymmärtää miksi. Seuraavalla kerralla muutat yhtä asiaa ja katsot, mitä tapahtuu. Tälle prosessille voi antaa kaikenlaisia hienoja nimiä, mutta pohjimmiltaan se on vain uteliaisuutta yhdistettynä tarkkaavaisuuteen.
Luulen, että juuri siitä käsityö alkaa.
Teknisesti moitteeton, täysin tylsä tisle
Yksi tislauksen kiehtovimmista puolista on minusta se, että voi tehdä näennäisesti lähes kaiken oikein ja silti päätyä pettymykseen. Käyminen päättyy juuri siihen, mihin odotitkin. Lämpötilat pysyvät kurissa. Alkoholipitoisuus on täsmälleen siellä, missä sen pitikin olla. Laitteisto toimii kuin unelma. Luvut asettuvat kohdalleen tavalla, joka tekee sisäisen insinöörini hyvin onnelliseksi.
Ja sitten maistat. Se on ihan ok. Teknisesti moitteetonta. Aivan juotavaa. Ja täysin tylsää.
Toisella kertaa taas käyminen oikuttelee heti alusta alkaen. Se kieltäytyy noudattamasta aikataulua, haisee puolivälissä oudolta ja saa sinut miettimään, onko koko erä menossa viemäriin. Silti jossain matkan varrella tapahtuu jotain, ja lopputuloksessa on luonnetta, jota et olisi ikinä saanut suunniteltua mihinkään taulukkoon.
Siinä kohtaa reseptit alkavat menettää auktoriteettiaan. Eivät hyödyllisyyttään, vaan auktoriteettiaan. Niissä on ero. Resepti on kartta, mutta raaka-aine ei ole koskaan nähnyt sitä karttaa. Eikä hiivakaan. Ne reagoivat olosuhteisiin, jotka niille todellisuudessa annetaan, eivät muistikirjaasi kirjoitettuihin.
Täydellisen hallinnan illuusio
Tämä on ehkä yksi syy siihen, miksi tislaus vetää puoleensa ihmisiä, jotka haluavat pitää langat käsissään. Ymmärrän sen erittäin hyvin. Olen insinööri. Anna minulle lämpötilat, virtausnopeudet, alkoholiprosentit, energia, paine ja taulukko, niin olen aivan omassa elementissäni.
Tislaus on kuitenkin opettanut minulle jotain hieman epämukavaa: hallinta ei ole koskaan ehdotonta.
Raaka-aineet ovat biologisia. Hiiva on elävää. Puu vaihtelee. Lämpö liikkuu. Kemialliset yhdisteet reagoivat toisten yhdisteiden kanssa. Aika muuttaa asioita, usein niin hitaasti, ettemme huomaa sitä ennen kuin tulos on jo lasissa. Edes kaksi samasta puusta peräisin olevaa tammenpalaa eivät käyttäydy täsmälleen samalla tavalla.
Voimme hallita olosuhteita. Voimme vaikuttaa suuntaan. Voimme parantaa toistettavuutta valtavasti – sitä varten prosessiosaaminen on olemassa. Mutta lopulta meidän on myös hyväksyttävä, että työskentelemme prosessin kanssa emmekä komenna sitä.
Minulle tämä ei ole kohta, jossa mittaaminen loppuu. Se on kohta, jossa mittaaminen ja havainnointi vihdoin alkavat toimia yhdessä.
Nimi The No Rule Distiller voi siksi olla hieman harhaanjohtava, jos sen ottaa liian kirjaimellisesti. En vihaa sääntöjä, enkä todellakaan pidä perinteitä hyödyttöminä. Päinvastoin. Monet perinteiset säännöt ovat olemassa, koska sukupolvet ennen meitä tekivät virheet ja oppivat, mikä yleensä toimii. Tuon tiedon sivuuttaminen vain siksi, että se on vanhaa, olisi yksinkertaisesti typerää.
Mutta on valtava ero sanoa: ”Tee näin, koska näin se tehdään”, ja sanoa: ”Tee näin, koska jos muutat sitä, tapahtuu tämä.” Jälkimmäinen selitys kiinnostaa minua.
Vastaus on lasissa
Ajan myötä painopisteeni muuttui. Alussa minua kiehtoivat puhtaus, alkoholipitoisuus ja laitteisto. Kuinka puhdasta tislettä pystyn tekemään? Kuinka korkeaan alkoholipitoisuuteen pääsen? Kuinka tarkasti pystyn hallitsemaan tislainta? Kuinka hyvin pystyn erottamaan jakeet toisistaan?
Ne ovat kaikki mielenkiintoisia kysymyksiä, ja teknisesti ne kiinnostavat minua yhä. Mutta jossain vaiheessa toisesta kysymyksestä tuli tärkeämpi:
Maistuuko se hyvältä?
Teknisesti täydellinen tisle voi olla täysin vailla luonnetta. Hieman epätäydellinen tisle voi olla kiehtova. Se ei tarkoita, että virheistä tulisi yhtäkkiä hyveitä tai että huolimaton prosessi muuttuisi jotenkin romanttiseksi. Huono tisle on edelleen huono tisle. Se tarkoittaa vain, ettei prosessin tarkoitus ole tuottaa kauniita lukuja. Luvut ovat työkaluja. Vastaus on lasissa.
Kemian ymmärtäminen ei tapa romantiikkaa. Minulle se tekee siitä vain parempaa. Kun tietää, miksi jotain tapahtuu, käymisastiasta nouseva tuoksu ei muutu yhtään vähemmän kiinnostavaksi. Se saa minut työntämään nenäni sinne taas huomenna.
Lopulta tajusin, etten enää etsinyt reseptejä lainkaan. Etsin ymmärrystä. En siksi, että reseptit olisivat vääriä, vaan koska niillä pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa on lakattava kysymästä, mitä pitäisi tehdä, ja alettava kysyä, mitä oikeasti tapahtuu, kun sen tekee.
Juuri silloin käsityöstä tulee omaa. Ei sääntöjen rikkomista rikkomisen ilosta, vaan niiden ymmärtämistä niin hyvin, että niistä tulee valintoja.
Tämä on vain yksi osa matkaa. Kirja menee paljon pidemmälle: kokeisiin, epäonnistumisiin, tieteeseen ja niihin lukuisiin hetkiin, jolloin prosessi kieltäytyi käyttäytymästä odotetusti. Viski, rommi, käyminen, tislaimet, puu ja kaikki niiden väliset kysymykset käydään kirjassa läpi perusteellisesti.
👉 The No Rule Distiller Amazonissa
Norjaksi:
👉 Lisää kokeita, taustoja ja käynnissä olevia projekteja: https://noruledistiller.com
👉 Instagram: https://www.instagram.com/noruledistiller/
👉 YouTube: https://www.youtube.com/@No_Rule_Distiller